keskiviikko 3. toukokuuta 2017
Mikä yhdistää kuvataidetta ja laskentaa?
Tämä juttu perustuu nuoresta asti kuvataidetta tehneen ja opiskelleen laskennan asiantuntijan haastatteluun. Hän kertoo seuraavassa urastaan, taiteestaan ja palkkatyöstään.
Olen tiennyt nuoresta asti, ettei oma toimeentulo tule kuvataiteesta. Olen ymmärtänyt taidealan ammatin olevan kovan työn takana ja vaativan paljon lahjakkuutta. Taideala vaatii selvästi enemmän kuin palkkatyössä olo, vaikka palkkatyöhönkin suhtautuisi määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti. Tiedän myös, että on toisenlaisia teitä toteuttaa taiteellisia haaveitaan. Kun on tekemisen into ja palo, menee vaikka läpi harmaan kiven ja saavuttaa sen, mihin haluaa päästä.
Minulle oli nuorena varmaa, mitä en ainakaan halua työnä tehdä: kirjanpito ja toimistotyöt. Hyvältä tuntui opettajan ammatti pitkien lomien vuoksi. Kuvaamataidon opettaja kiinnosti ja kävin pyrkimässä koulutukseen, mutta ei tärpännyt. Joskus jotkut asiat vain lähtevät viemään toiseen suuntaan. Minulla oli varalla paikka kaupallisiin opintoihin, joista en ollut kiinnostunut, mutta en halunnut jäädä roikkumaan tyhjän päälle. Opintojen loppuvaiheessa päätettiin, mihin kukakin suuntautuisi. Markkinointi oli silloin kova juttu, kirjanpito tuli vihoviimeisenä. Ajattelin myös, että automaattiset tietojenkäsittelyt eivät ole millään lailla hyödyksi. Päädyin juuri niihin kirjanpito- ja laskentatöihin. Automaattista tietojenkäsittelyäkin oli. Töissäni kuitenkin sisältö on ollut se tärkein, ei ne ”ykköset ja nollat”.
Huomasin viihtyväni taloushallinnon töissä. Olen päässyt urallani näkemään kirjanpitoa ja laskentaa erityyppisissä työpaikoissa, kaikenlaisen tuotannon puolella ja eritasoilla. Tein aluksi pienemmissä yrityksissä monipuolisia kirjanpidon ja palkanlaskennan tehtäviä, joissa viranomaismääräyksetkin tulivat tutuiksi. Toimin sittemmin pääkirjanpitäjänä ja viimeiset kaksikymmentä vuotta monikansallisen yrityksen konsernilaskennassa. Tutuiksi ovat tulleet paperi- ja kartonkijalosteiden viejät, vaihtolavalaitteet ja nosturit, kiven ja puun sahaajat.
Kuvataide on jäänyt elämääni lapsuuden piirtelyistä. Ensimmäiset omat muistot ovat ajalta ennen kouluikää. Asuimme alueella, missä oli paljon lapsia. Piirsimme paperinukeille vaatteita. Harmitti, kun en osannut tehdä vaatteisiin vinoruutuja, joita naapurin isommat tytöt osasivat. Koulussa piirustustunnit olivat tylsiä. Ne eivät vieneet harrastusta ja taitoja eteenpäin. Keskikoulussa saimme innostavan, taitavan kuvaamataidon opettajan. Eri luokista alkoi löytyä taitavia kuvan tekijöitä. Ne vuodet aukaisivat silmäni ja toivat kiinnostuksen takaisin. Kuvia jaksoi tehdä vapaa-aikanakin eikä kuvaamataito tuntunut kouluaineelta ollenkaan. Huomasin, että tätä voisi harrastaa enemmänkin.
Kävin piirtämässä iltaisin kaupallisten opintojen aikana Lappeenrannassa ja Helsinkiin muutettuani piirsin silloin tällöin Taidehallissa elävää mallia. Hakeuduin myöhemmin Imatralle kolmivuotiseen kuvataidekouluun, jota pystyin perheettömänä käymään työn ohessa Lappeenrannasta käsin. Tämä oli toinen merkittävä vaihe omalla taiteen tielläni. Se toi mukanaan grafiikan. En koe olevani maalari enkä siinä määrin värien käyttäjä kuin taidemaalarit yleensä. Piirrän mielelläni. Välineet kulkevat helposti mukana. Grafiikassa piirustustaitoja pystyi hyödyntämään vielä enemmän. Kuvataidekoulun aika oli antoisaa. Opintoja oli kahtena kolmena iltana viikossa sekä lauantaisin. Opiskelijaryhmässä oli niin lukiolaisia kuin kaltaisiani jo ammateissa toimivia mm. sairaanhoitaja, kirjeenvaihtaja, hammaslääkäri. Iät vaihtelivat 20-vuotiaista viisikymppisiin. Töissä ei tekijän ikä tai ammatti näkynyt. Opiskelupaikka oli mainio, ja aiheita löytyi läheltä. Imatran kuvataidekoulusta valmistui useita myöhemmin ammatissa toimivia kuvataiteilijoita.
Perhe ja työelämän koukerot saivat taiteenteon vähäksi aikaa unohtumaan, kunnes tein avoimessa yliopistossa taidehistorian perusopinnot ja aloitin aineopinnot. Työ esti jatkamasta niitä loppuun. Aika ei riittänyt. Eläkkeelle jäätyäni huomasin asuinkaupungissani Porvoossa parikin grafiikan työhuonetta ja menin mukaan toisen toimintaan. Kuvataiteesta tuli ”työ” poisjääneen palkkatyön tilalle. En tee taidetta ihan joka päivä ja pidän viikonloput vapaana, että ajantaju säilyy ja että arki sekä viikonloput erottuvat. Pyrin tekemään työtä säännöllisesti. Joskus mukavat lapsenlapsiin ja isään liittyvät velvoitteet rikkovat säännöllistä tekemistä. Rutiinien ylläpito ruokkii luovuutta ja synnyttää kummasti oivalluksia. Tiedän ammattitaiteilijoita, jotka toimivat kuin pikkuvirkamiehet, jotka ovat töissä kello 8-16 ja pitävät säännölliseen aikaan ruokatunnin. Mitä tiukemmin pitää tällaista järjestystä, sitä hulvattomampi jälki. Jos vain odottaa oivallusta, niin sitä ei tule. Taiteen tekijöissä on tietysti toisenlaisiakin ihmisiä. Itselleni riittävät aamupäivät. Sitten keskityn muuhun. Piirustustaitoa pidän yllä elävän mallin piirtämisellä kansalaisopistossa.
Ajattelin aiemmin, ettei kuvataiteella ja laskennalla ole paljonkaan yhteistä, mutta kyllä niillä on. Laskennassa spekuloidaan hypoteettisilla aspekteilla vaihtoehtoisia ennusteita. Kun oletukset ovat kohdillaan, toteutuma on lähellä ennustetta. Mitä lyhyemmällä ajalla ennustetaan, sitä varmemmin tulos on odotettu. Samoin on metalligrafiikassa. Jos edeltävät hommat on tehty kunnolla, on maltettu hioa, kiillottaa, puhdistaa ja pohjustaa ja syövyttää huolellisesti, lopputulos on suunnilleen se mitä odottikin. Yllätyksiäkin tulee, satunnainen viiva tai lakan särö voi muuttaa lopputulosta. Joskus tulos jää kalpeaksi aavistukseksi siitä, mitä halusi. Näin käy joskus laskennassakin, jos vaikka valuuttakurssit tai myyntimäärät yllättävästi heittelehtivät.
On asioita, mitä pitää itse kokeilla, ettei jää harmittamaan, ettei yrittänytkään. Päätöksiä pitää uskaltaa tehdä ja tarvittaessa miettiä uudelleen ja päättää muuta. Useamman ammatin hankkiminen ja opiskelu useassa elämän vaiheessa kuuluu nykyaikaan. Jos suoraa tietä ei näytä olevan, niin mutkankin kautta pääsee perille.
Kansalais- ja työväenopistoissa sekä kansanopistoissa on erinomaisia taideopettajia. Tarjolla on myös edullisia lyhytkursseja ja taideleirejä. Taideyhdistyksistä löytyy kollegoja, samanhenkistä seuraa ja mahdollisuus porukalla suunnitella ja järjestää koulutusta. Ellei kotimaasta löydy sopivaa tai ovet aukea taidealan opintoihin, ulkomaillakin voi opiskella. Alalla tarvitaan ammattitaitoa ja tarmoa, tosi tosissaan olemista ja tekemistä.
Haastattelijana Sari
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti