Moni pelkää kuollakseen tällaista puuttumista. ”Varhainen
puuttuminen” voi kuulostaa pahaenteiseltä sen sijaan, että sanoista välittyisi
empatia ja huoli työntekijän jaksamisesta. Yhdessä työterveyshuollon kanssa
asiaan voidaan kuitenkin vaikuttaa, oli kyse sitten päihdeongelmista,
terveydentilan heikkenemisestä, työpaikkakiusaamisesta, ongelmista
yksityiselämässä tai liian suuresta työkuormasta. Kun ongelmat pitkittyvät, ne
yleensä myös mutkistuvat.
Tarvitaan paljon luottamusta, jotta työntekijä voi kertoa
ongelmista työn tekemisessä. Jos työpaikan kulttuuri vaalii sankarihenkeä, ja
esimiehet itse tulevat sairaanakin töihin, se tarttuu koko työyhteisöön. Ei ole
hyväksyttävää olla poissa töistä, vaikka flunssainen työkaveri tartuttaisikin
kymmenen uutta, ja kaikkien työteho laskee. Pahimmillaan seurauksena voi olla
paljon pidempi sairasloma kuin mitä olisi tarvittu ilman näitä työn sankareita,
jotka jaksavat ja jaksavat. Kun esimies itse näyttää mallia, että sairaana voi
olla sairaslomalla, tai että työasiat hoidetaan työajalla (eikä lähetetä kotoa
sähköpostia klo 23:07), se rohkaisee muitakin olemaan avoimia. Maton alle
lakaisemisen kulttuuri kuuluu pelolla johtamiseen, ei nykyaikaan.
Työpaikan puhumisen ja jakamisen kulttuuri vaikuttaa myös siihen,
kuinka suhtaudutaan lyhytkestoisempiin häiriöihin työsuorituksessa. Jos ei tee
mitään, ei tee mokiakaan, sanotaan. Työssä kuitenkin täytyy tehdä jotain, joten
niitä virheitäkin väistämättä tulee. Miia Savaspuro kirjoittaa osuvasti tästä
aiheesta:
Organisaation kulttuurista kertoo paljon se, miten se käsittelee
epäonnistumisia. Häpeän käsittely on johtamisen ydintä. On tietoinen valinta,
käsitelläänkö epäonnistumiset yhdessä vai jätetäänkö mokaaja virheen kanssa yksin.
On tietoinen valinta päättää, sanooko esimies virheen tehneelle työntekijälle:
”Tämän jälkeen olet entistä parempi työssäsi” vai ”Katsokin, ettei tämä enää
toistu”. Miia Savaspuro, Ellun kanat
Virheiden peittelyssä on tosiaan usein kyse häpeän tunteesta.
Häpeän tunne kertoo syvästä arvottomuuden kokemuksesta, ajatuksesta, että en
ole tarpeeksi hyvä, en kelpaa, minua ei hyväksytä. Syyllisyyden tunne on toinen
virheisiin yhdistyvä kokemus, mutta se ei ole yhtä vahingollinen kuin häpeä.
Syyllisyydestä pääsee eteenpäin ottamalla vastuun virheistään ja korjaamalla
mitä korjattavissa on. Häpeä taas saa peittelemään, syyttelemään muita ja
esiintymään virheettömänä. Se uhka ”todellisen minän” paljastumisesta on niin
suuri. Häpeävä ajattelee syvällä sisimmissään, että jos muut tietäisivät
millainen minä oikeasti olen, he eivät haluaisi minua työntekijäksi,
työkaveriksi, ystäväksi – tai oikeastaan eivät haluaisi olla missään
tekemisissä kanssani. Tämä jos mikä on kuluttavaa, ja syö tarpeettomasti
voimia.
Jokaisessa työyhteisössä voidaan miettiä, kumpi lause
antaisi enemmän energiaa työhön: ”Tämän jälkeen olet entistä parempi työssäsi”,
vai ”Katsokin, ettei tämä enää toistu” (tai vielä tylymmät lauseet, jotka
voivat sisältää kokonaisvaltaisia arvioita ihmisen kyvyistä, kuten
”Kaikenlaisia idiootteja täällä onkin”.) Esimiehet eivät ole ainoita, jotka
voivat vaikuttaa organisaation kulttuuriin. Jokainen työntekijä tuo oman osansa
tähän. Kuten sanotaan: ”Kun sinä tulet paikalle, mitä tulee paikalle sinun
myötäsi?”. Arvostelija vai rohkaisija?
Satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti