keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Työnohjauksella voimavarat käyttöön


Työnohjaus on monessa ammatissa melko harvinainen etu, vaikka sillä voidaan vaikuttaa työntekijän työhyvinvointiin ja sitä kautta keskittää voimavarat itse työn tekemiseen. Työnohjaus mielletään usein mielenterveystyön ammattilaisten keinoksi selviytyä raskaassa työssä, vaikka minkä tahansa alan työntekijä, esimies tai yrittäjä voi hakeutua työnohjaukseen. Suomen työnohjaajat ry määrittelee työnohjauksen seuraavasti: ”Työnohjaus on työhön, työyhteisöön ja omaan työhön liittyvien kysymysten, kokemusten ja tunteiden tarkastelua ja jäsentämistä koulutetun työnohjaajan avulla. Työnohjauksen tavoitteena on vapauttaa voimia, luovuutta ja ajattelua työhön ja sen rajojen tunnistamiseen.”

Kiireen kokeminen työelämässä on lisääntynyt eivätkä työntekijät tai esimiehet välttämättä ehdi järjestämään aikaa pysähtymiselle, kokemusten käsittelylle tai parempien toimintatapojen pohtimiselle. Työnohjaus tarjoaa tähän ratkaisun, jossa etukäteen on sovittuna aika, jolloin työssä vastaantulevia asioita ja tunteita pääsee käsittelemään. Työnohjaus on tavoitteellista ja ennaltaehkäisevää työskentelyä, eikä sitä ole tarkoitettu vain kriisitilanteista selviämiseen. Yleisimpiä käsiteltäviä teemoja ovat työn kuormitustekijöihin tai työpaikan vuorovaikutussuhteisiin liittyvät haasteet. Työnohjauksen avulla työntekijän on helpompi tunnistaa asiat, joihin pystyy ja joihin kannattaa vaikuttaa, ja toisaalta tulla tietoiseksi asioista joihin ei voi vaikuttaa.

Työnohjaus voi olla yksilö- tai ryhmätyönohjausta. Yksilötyönohjaus on työntekijän ja työnohjaajan välistä työskentelyä ja ryhmätyönohjauksessa mukana on useampi saman työyhteisön työntekijä. Yksittäinen työnohjauskerta kestää tunnista puoleentoista ja useimmiten tapaamisia on muutaman viikon välein. Työnohjaus on perinteisesti toteutettu kasvokkain mutta nykyisin on mahdollista hakeutua työnohjaukseen myös etänä esimerkiksi videoyhteyden avulla.

Työnohjauksessa on tärkeää voida luottaa työnohjaajan ammattitaitoon. Suomalaisilla työnohjaajilla on yleensä pitkä pohjakoulutus ja he ovat oman alansa ammattilaisia. Tämän lisäksi he ovat kouluttautuneet työnohjaajaksi. Työnohjaajakoulutusta järjestetään esimerkiksi yliopistojen  täydennyskoulutuksena.  Suomen työnohjaajat ry:n sivuilta löydät lisätietoa työnohjaajan valitsemiseksi ja myös työnohjaaja-haun, jossa voi etsiä työnohjaajaa esimerkiksi paikkakunnan, pohjakoulutuksen tai työkokemuksen perusteella.

Työnohjaukseen voi päästä työnantajan maksamana ja joihinkin ammatteihin kuuluu osana työnkuvaa työnohjaukseen osallistuminen. Työnohjauksen voi ottaa esille oman esimiehen kanssa ja kysyä mahdollisuutta päästä työnohjaukseen työnantajan maksamana. Joihinkin työterveyshuollon sopimuksiin kuuluu mahdollisuus työnohjaukseen. Osa työntekijöistä ja yrittäjistä maksavat työnohjauksensa itse ja saavat melko varmasti vastinetta rahoilleen. Yksilötyönohjauksen hinnat vaihtelevat noin 70-120 euron välillä per tunti. Ryhmätyönohjaus on jonkin verran kalliimpaa, mutta yksittäistä osallistujaa kohti hinta jää matalammaksi.  

Psykologin työssäni olen osallistunut sekä yksilö- että ryhmämuotoiseen työnohjaukseen ja molemmista olen aina hyötynyt paljon. Olen ammentanut kokeneilta työnohjaajiltani ammattiosaamista ja oppinut katsomaan asioita monelta eri kannalta. Tärkeää on ollut oppia käsittelemään työn mukana tulevaa tunnekuormaa, joka on auttanut keskittämään voimavaroja olennaiseen. Parhaimmillaan työnohjauksen avulla vaikeatkin kokemukset voivat kääntyä vahvuudeksi, kun ne saa jaettua ja käsiteltyä osaavan työnohjaajan kanssa. Työnohjaus on ehdottomasti satsaus työntekijän ja koko työyhteisön hyvinvointiin.

Marianna

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Pitkä työmatka – hyödyt ja haitat

Sopiva työpaikka ei aina löydy omalta paikkakunnalta, mutta kannattaako etsiä töitä kauempaakin? Pitkään työmatkaan tottuneet kertovat sekä sen hyvistä että huonoista puolista.

Joissakin töissä on mukavampaa, että asiakkaat eivät ole tuttuja tai samalta paikkakunnalta. Esimerkiksi sosiaalityöntekijät ja psykologit ovat toisinaan kertoneet, että on molemmille osapuolille etu, etteivät asiakas ja työntekijä sattumalta kohtaa vapaa-ajalla. Ennestään tutun ihmisen kanssa voi olla jopa eettisesti arveluttavaa aloittaa työskentely isojen elämänhaasteiden tukena – tuntemattomalle on helpompi uskoutua.

Toinen usein mainittu hyöty on mahdollisuus irrottautua työhön liittyvistä ajatuksista ja tunteista työmatkan aikana, jolloin saapuu kotiin valmiina vapaa-aikaan ja perhe-elämään. Omalla autolla ajava joutuu keskittymään liikenteeseen ja ajamiseen, mutta junalla tai bussilla kulkeva voi hyödyntää matka-ajan tehden töitä tai rentoutuen kirjan, käsityön tai elokuvan parissa.

Huonoihin puoliin liittyy ajankäytöllisiä ja taloudellisia haasteita. Vuorokaudesta isompi osa on varattu työn tekemiseen kuin lähellä sijaitsevassa työpaikassa (paitsi jos matkalla voi työskennellä ja se hyväksytään työajaksi). Lasten kuljetukset päiväkotiin ja harrastukseen jäävät silloin lähempänä työskentelevän vanhemman harteille, ja yksinhuoltajilla tämä voi kokonaan estää työn hakemisen kauempaa.

Työmatkakuluja kohtuullistaa verovähennys, ja paljon matkustavat voivat myös hyödyntää sarjalippuja, kuukausilippuja ja kuljetusyhtiöiden tarjouksia. Osa työnantajista tarjoaa myös mahdollisuuden tehdä ainakin välillä etätyötä, mikä tasaa työhön kuluvaa matkustusaikaa. Saattaa myös olla, että palkka on sen verran suurempi kuin kotipaikkakunnalla tarjolla olevissa töissä, että ero tasaantuu. Aina kotipaikkakunnalla ei ole työtä tarjollakaan.

Jos työpaikka on todella kaukana, tai julkiset kulkuyhteydet ovat heikot, saattaa joutua hankkimaan toisen asunnon työskentelypaikkakunnalta. Vuokran saa vähentää tulonhankkimiskuluina tietyin ehdoin (esim. puolison tai perheen pitää jäädä asumaan kotipaikkakunnalle; sinkut eivät toistaiseksi tätä vähennystä saa). Työasuntovähennykseen on tulossa korotus: tässä Taloustaitoblogissa kerrotaan tarkemmin sen vaikutuksista. Elinkeinoministeri Lintilä on toivonut vähennyksen laajennusta koskemaan sinkkujakin, mutta toistaiseksi tällaista uudistusta ei ole näköpiirissä.

Pitkänmatkalaiset kertovat myös pienistä riesoista, joita kaukana sijaitsevaan työpaikkaan liittyy: jos jotain olennaista jää kotiin, sitä ei voi käväistä noutamassa ruokatunnilla. Perheen koululaisen avuksi ei voi nopeasti rientää, jos koulupäivän jälkeen tapahtuu jotain, missä tarvittaisiin aikuista. Myöskin julkisen liikenteen lippuhinnoissa muualta tuleva voi olla eri asemassa kuin kuntalainen: edullisempia kuukausilippuja myydään ainakin pääkaupunkiseudulla vain kunnan omille asukkaille, muille se on kalliimpaa.

Pitkillä työmatkoilla onkin todettu olevan yhteyttä työn kuormittavuuteen: etenkin yli sadan kilometrin työmatkat vaikuttavat erittäin negatiivisesti muun muassa kotitöiden tekemiseen, vapaa-aikaan perheen ja ystävien kanssa sekä harrastuksiin. Erityisesti alle 40-vuotiaat perheelliset kokevat näin. Perheen tilanteeseen sopivilla järjestelyillä ja läheisten avulla tämä voi kuitenkin osoittautua toimivaksikin ratkaisuksi – ainakin joksikin aikaa.

- Satu –

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Elämäntarinoista voi löytää aineksia urapolun suunnitteluun


Ammatillisia elämäntarinoita esitetään monissa yhteyksissä: romaaneissa, dokumenteissa, uutisissa, taidenäyttelyssä ja kahvipöytäkeskusteluissa. Tarinoissa elämänvaiheet seuraavat toisiaan: joko luontevasti tai sitten yllättäen. Samankaltaisuuksia voi olla paljonkin, oli sitten kyseessä rock-muusikon, kapellimestarin, poliitikon tai lääkärin muistelmat.  Elämänkokemukset ovat usein yhdistäviä: niiden kuulija ymmärtää kertojaa omien kokemustensa kautta, ja siten kohtaaminen on mahdollista vaikka päähenkilöä ei olisi koskaan tavannutkaan.

Millainen tarina minulla on kerrottavana?
Omaa ammatillista tarinaa voi miettiä käymällä lävitse kehittymistään jo peruskouluaikana, niin ihmisenä, kuin tekijänäkin. Ja sitten myöhemmin, ensimmäistä työtä aloittaessa ja uusiin tehtäviin siirtyessä. Esimerkiksi seuraavat kysymykset voivat toimia tienviittoina: 

*Mitkä ajanjaksot, työtehtävät tai ihmissuhteet ovat saaneet minussa muutosta aikaan. 
*Mitä olen oppinut opiskelemalla, mikä merkitys toisilla ihmisillä on ollut oppimiseen. 
*Minkä työtehtävän haltuunotto on poikinut uutta suuntautumista ja innostusta? Millaista palautetta olen saanut itsestäni ihmisenä, entä työntekijänä? 
*Milloin olen ollut tyytyväisimmilläni?
*Millaisia valintoja olen tehnyt työn ja ihmissuhteiden rajapinnassa, olenko pitänyt itsestäni huolta? 

Tällainen välitilinpäätöksen tarkastelu auttaa huomaamaan mitä minulla tällä hetkellä on: kiinnostusta, osaamista, valintoja ohjaavia arvoja. Voi myös arvioida tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Kun oikein tarkkaan tutkii, voi myös huomata sitä kaikkea mitä olemme ehtineet elämässämme, saaneet aikaan ja olleet toisille tarpeellisia.

Heli

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Hyppy tuntemattomaan — Koulutusneuvojasta opiskelijaksi

Minun täytyy tunnustaa. Aloitin opettajan pedagogiset opinnot toissa viikolla ja minua jännittää. Osaan rohkaista muita opintielle, mutta itseni rohkaiseminen on paljon haastavampaa. Auttakaa minua kaikki te lukijat, erityisesti te, jotka jo opiskelette. Miten voi selvitä opinnoista työn ohessa, kun elämässä on niin paljon muutakin? Kuinka selviän opintojen aikataulutuksesta, kun on työ, lapset harrastuksineen, kotityöt, järjestötyöt ja intohimo liikkumiseen? Ja se parisuhdeaika. Siitäkään en suostu luopumaan. 

Päätin jo ekaluokalla, että minusta tulee opettaja. Yliopistossa hain opettajan suuntautumisvaihtoehtoon, mutta niin haki moni muukin ja minä jäin rannalle. Työskentelin opettajana valmistumisen jälkeen jonkin verran ja tykkäsin. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin yläkoululainen, jonka saa innostumaan opetettavasta aiheesta. Samaa iloa koen nykyisessä työssänikin, kun saan ohjattua ihmisiä eteenpäin ja vakuutettua, että kaikki sujuu ja siivet kantavat.

Valmistuin yliopistosta 17 vuotta sitten. Siinä ajassa lapsi kasvaa lähes aikuiseksi ja aikuinen unohtaa opiskelurutiininsa. Vuosituhannen vaihteessa tehtiin opintoviikkoja. Koulutusneuvojana osaan kyllä kääntää nämä opintopisteiksi, mutta se osaamisperusteisuus. Minulla ei ole kirjapinoa, jonka luen ja tentin. On webinaarit, ryhmätyöt, blogit ja vertaisopettaminen. Eikä minulla ole mitään hajua, minkä verran, mistäkin työstä tulee opintopisteitä. Miten te selviätte, kun kaikkea ei voi tietää ennakkoon? Vinkatkaa minulle. Tiedän jo, että opintopisteitä voin saada siitä, mitä olen jo oppinut aiemmin. Nyt pitäisi vain kaivaa se kaikki esiin.


Yliopisto-opinnoissani suoritin yhden ainoan opintoviikon ryhmätöillä ja nyt oppimisesta iso osa tapahtuu ryhmässä. Olen jo tavannut ryhmäni ja se on ihana. Kuusi erilaista ihmistä, jotka täydentävät toinen toistaan. Meillä on erilaisia taustoja, osaamisia ja luonteita. Kiitos tuutoreille, että sain juuri nämä ihmiset ryhmääni! Mutta, jos opintojen aikatauluttaminen tuntui vaikealta jo aiemmin, tekee ryhmän aikataulujen yhteen sovittaminen siitä vielä haasteellisempaa. 

Ja mihin nämä opinnot sitten johtavat? Minusta tulee ammatillinen opettaja. Toki saan samalla pätevyyden opettaa peruskoulussa. Mutta muuttaako se mitään? Tuleeko minusta oikeasti opettaja? Ei aavistustakaan. Aika näyttää. Historian opettajista ei ole pulaa ja ammatillisella puolella leikataan opetushenkilöstön määrää. Voi olla, että jään nykyiseen työhöni. Hyödynkö opinnoista silloin mitenkään? Olen varma, että opintojeni jälkeen osaan ohjata paremmin teitä. Meidän työmme muuttuu koko ajan. Loppuvuodesta käynnistämme verkko-ohjaussivuston ja siirrymme ohjaamaan teitä myös verkkoalustalla. Mikä olisikaan parempaa oppia verkko-ohjaukseen kuin verkkopohjaisen digiopettajuuden opinnot? Maailma muuttuu ja minä aion olla valmis.

Kirsti