Omassa työssäni uraohjauksen psykologina olen kuullut
asiakkaiden tosiaan pohtivan, mahtaako kukaan enää tehdä työtä, jota rakastaa.
Onnekseni olen itse unelmatyössäni, joten voin sanoa, että ainakin yksi
sellainen vielä löytyy, luultavasti useampikin. Joillekin rakkaasta
harrastuksesta tulee myös työ, toiset taas ovat löytäneet erinomaisesti
elämäänsä, arvoihinsa ja taipumuksiinsa sopivan työn. Jotkut muokkaavat työtään
niin, että sitä voi tehdä täydestä sydämestään - esimerkkinä vaikka kauppoihin
tulleet hitaat
kassat.
Miksi kaikki eivät sitten tee näin? Kyse voi toki olla
siitäkin, ettei uskalla ottaa vastuuta elämästään tai valinnoistaan. Osa meistä
ei usko itseensä ja mahdollisuuksiinsa, ja jättää sen vuoksi unelmatyön tavoittelematta.
Useimmiten kyse tuntuu kuitenkin olevan ihan tietoisesta valinnasta: kun
ihminen on punninnut elämäntilannettaan, voimavarojaan ja muita valintojaan,
hän on huomannut, ettei voi saada kaikkea. Täytyy valita joko pysyminen
rakkaalla kotiseudulla tai unelma-alan opiskelu. Joko huolehtii omaishoitajana
läheisestään tai saavuttaa unelmiaan työelämässä. Jollekin meistä tie tyssää
unelma-ammattiin johtavan koulutuksen pääsykokeisiin, kerta toisensa jälkeen.
Terveydentila ei ehkä salli rakkaan ammatin jatkamista.
Elämäntarinoita on monenlaisia, ja suunnitelmat
tehdään oikeassa, elävässä elämässä, jossa aina kaikki ei ole mahdollista,
vaikka kuinka haluaisi. Jospa kuitenkin voisi olla sovussa itsensä ja
valintojensa kanssa, sillä useimmissa tilanteissa jäljelle kuitenkin jää
useampia vaihtoehtoja kuin vain se yksi. Antoisampia hetkiä voi sitten viettää
harrastusten tai läheisten parissa, jos työtään ei voi rakastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti