How I made
it -tarinasarja sisältää aitoja kertomuksia suomalaisten työllistymisestä
ulkomaille, heidän itsensä kertomana. Tarinat on aiemmin julkaistu EURES Suomi Facebook -sivulla.
Valmistuin
psykiatrian erikoissairaanhoitajaksi joulukuussa -98. Opiskeluaikaan kuului
kansainvälinen työharjoittelu ja meidän ryhmällä se oli Southamptonin
yliopistossa. En edes hakenut sairaanhoitajan töitä Suomesta siinä pelossa,
että joku vielä palkkaa minut. Pelko, että pitäisi niitä hommia tehdä
eläkeikään oli kimmoke etsiä jotain muuta. Päätös lähteä Suomesta oli aika
helppo. Lähtöpäätös syntyi kaupungilla kävellessä, ei ollut rahaa, eikä
muitakaan sirkushuveja.
TEHY-
lehdessä oli Professional Connections –yrityksen mainos; ”Töitä tarjolla
Norjassa ja Lontoossa”. Ruotsin ja norjan kielen taitoni oli heikompi kuin
englanti, joten päätin hakea Lontoon työpaikkoja. Työhakemukset sun muut oli
helpot täyttää ja Professional Connections oli apuna jos oli vaikeuksia. Kaikki
alkoi puhelinhaastattelulla ja sitä seurasi haastattelu Helsingissä.
Haastattelijat olivat Lontoon sairaaloista. Haastattelu oli toukokuun alussa ja
Lontooseen tulin kesällä -99.
Vastaanottava
sairaala oli järjestänyt asunnon ”Nurses homesta”. Siellä oli oma huone, jossa
sänky, vaatekaappi ja pöytä. Meillä oli tosi hyvä vastaanotto, oli ostettu
uudet peitot, tyynyt sun muut. Asuntolassa asui siihen aikaan n. 40 muuta
suomalaista sairaanhoitajaa. Itä-Lontoo oli aika shokki suomineidolle... Luulin
tulevani maahan jossa puhutaan englantia! Suurin osa työkavereista oli
afrikkalaisia tai Karibian saarilta... Ja aksentit sen mukaisia!
Alkuun oli
rankkaa, kaikkea piti kuuntelemalla kuunnella, onneksi oli potilaspapereita,
joista pystyi tarkistamaan. Oli myös tottuminen siihen, että ihmiset olivat
aina myöhässä. Suomalaisena on tottunut että jos työaika alkaa kello 7, silloin
ollaan valmiina ottamaan raporttia. Täällä ihmiset alkoivat valumaan sisälle 7
jälkeen, sitten tehtiin kupit teetä yms. Pankkitilin avaus oli aika arpapeliä,
onneksi oli paljon kokeneempia suomalaisia neuvomassa. Suomessa on myöskin
tottunut että työvuorolistat yms. lähetetään palkanlaskijalle, täällä pitää
itse pitää huolta että sai ansaitsemansa lisät.
Tuntuu että
lähtiessä en edes kyennyt ajattelemaan mitä voi joutua kohtaamaan ja miten
vaikeuksista selviää, se oli vaan jännä seikkailu. Ajattelin, että ainahan
täältä pääsee pois, jos on paha olla. Lontoo on helppo paikka tulla, kaikki
ovat kotoisin jostain muualta ja apua on aina tarjolla. Täällä on enemmän
mahdollisuuksia opiskella työn ohessa, moni työnantaja on halukas kouluttamaan
työntekijoitään. Eduiksi lasken myös paremmat ylenemismahdollisuudet, enemmän
lomapäiviä ja ne saa pitää milloin haluaa, ei ole lomakausia.
Suurin osa
hoitajista, jotka tulivat kanssani samaan aikaan, olivat täällä n. 3 vuotta ja
palasivat takasin Suomeen. Minulla oli tarkoitus olla täällä vuosi, mutta
yhtäkkiä oli vuosi mennyt enkä ollut edes kerennyt käydä Suomessa lomalla!
Täältä matkustaminen on paljon halvempaa, kimppakämpassa asuminen oli
edullista, eli kaikki rahat ja vapaat meni ulkomailla. Oli aika huoletonta
elämää. Sitten menivät suunnitelmat uusiksi kun tapasin nykyisen mieheni.. Nyt
on asuntolaina, auto, työpaikka, mies joka ei puhu Suomea ja kaksi lasta.
Yhdessä vaiheessa oli mielessä muuttaa jopa Australiaan mutta se sitten
kuitenkin jäi. Johan sitä on kerran maata vaihdettu.
Lähtisinkö
uudestaan? Ilman muuta! Lähtöä harkitsevalla on hyvä olla seikkailumieltä ja
pitkää pinnaa, täytyy muistaa olevansa toisessa maassa ja opetella elämään maan
tavoilla. Pääsääntöisesti ihmiset ovat halukkaita auttamaan, on vaan
uskallettava kysyä!
Muistilista ulkomaille lähtijälle / http://www.te-palvelut.fi/te/fi/tyonhakijalle/loyda_toita/toihin_ulkomaille/muistilista/index.html)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti