Keittiöstä konttoriin

Keittiötyö on jatkuvan paineen alla työskentelyä, taistelua kelloa vastaan. Toimistotyö on jotain aivan muuta. Paine ja kiire on erilaista, enemmän psyykkistä. Uralleni on mahtunut monia erilaisia keittiöitä. Toimistotyössä taas olen vielä melko untuvikko. Yhtäkaikki, työyhteisön merkitys on osoittautunut molemmissa töissä työn mielekkyyden kannalta yhdeksi tärkeimmistä tekijöistä.

Rakastin ravintolatyötä. Viikonloppuiltoja, kun väkeä lappaa sisään (toivottavasti) ovista ja ikkunoista, kun oikeasti ollaan kesto- ja käsityskyvyn äärirajoilla.

Kaipaan kiireessä lusikalla syvältä lautaselta syötyä henkilökunnanruokaa ja koko porukan yhteistä ruokahetkeä, joka saa pitkän päivän tuntumaan hieman lyhyemmältä. Tai ainakin siltä, että eihän tämä niin pitkä päivä oikeastaan ollutkaan. Tässähän oli vain aamu- ja iltavuoro, joiden välissä ehti syömäänkin.

Kaipaan tunnetta hektisen lauantai-illan jälkeen, kun keittiö on siivottu ja istun alas miettimään seuraavan viikon lounaita, tavarantilauksia. Todennäköisesti pitäisi laatia myös työvuorolista, jotta se saadaan ajoissa esille.

Silloin tunnen samanaikaisesti olevani aivan loppu ja elämäni voimissa. Tiedän olevani toisessa kodissani. Siinä paikassa, jossa kasa samanhenkisiä, aivan erilaisia ihmisiä laittaa itsensä likoon ei vain rahan takia, vaan suurimmaksi osaksi selittämättömän halun tuottaa elämyksiä niin asiakkaille kuin itselleenkin.

"Perehdytys – mikä upea sana"

Rakastan toimistotyötä. Työpäivän pituus on määrätty ja se siinä pysyy. Työnantaja ei anna mahdollisuutta vaan suorastaan velvoittaa katkaisemaan päivän lounaan ajaksi.

Etätoimistoaikana mietin kauhulla aiemmin edestakaiseen työmatkaani kulunutta puolitoistatuntista. Nytkin tuntuu, että vapaa-ajalla olen aina myöhässä ja aika loppuu kesken. Miten olen voinut selvitä arjesta aiemmin?

Pidän asiakkaiden kanssa keskusteluista, saan lisää pontta työhön, kun huomaan että löydämme hänen tilanteeseensa ratkaisun. On mahtavaa tietää, että jos joku asia yhtään mietityttää, aina löytyy kollega, joka osaa ja haluaa auttaa.

Perehdytys. Mikä upea sana. Sana, jonka merkityksen ymmärtää vasta kunnon perehdytyksen saatuaan. On ollut upeaa saada monialaista perehdytystä, kaikessa rauhassa, niin kauan kunnes asiat ovat selviä.

Se kaikki – ei niin upea

Inhosin ravintola-alaa. Jatkuvaa painetta. Jatkuvasti joku kysymässä jostain tai pyytämässä jotain. Asiakkaita hankaline toiveineen kesken kiireisimmän perjantai-illan. Uran alkuvaiheessa niitä käsittämättömän huonoja keittiömestareita, jotka eivät koskaan toteuttaneet MINUN työvuorotoiveitani. Ja myöhemmin niitä kokkeja, jotka vaikeuttivat MINUN työvuorolistojeni tekemistä lukemattomilla työvuorotoiveillaan. En koskaan kokkina voinut sietää päälliköiden asettamia järjettömiä teho- ja katetavoitteita ja toisaalta keittiöpäällikkönä en pystynyt ymmärtämään, miten tavoitteisiin pääseminen voi muka olla niin älyttömän vaikeaa.

En kaipaa maanantaiaamuisia puheluita siitä, kuinka pitäisi taas saada yksi sairaslomapaikkaaja tai lauantai-iltaisia viestejä siitä, miten niitä asiakkaita nyt sitten kuitenkin tuli niin tolkuton määrä, että jostain pitäisi saada sunnuntaiaamuksi lisää raaka-aineita.

Inhoan Teamsia. Miten jollain aina on se mikrofoni päällä. Tai miten se suu käy, mutta mitään ei kuulu. Ja kyllä, se esitys näkyy ja kyllä, yleensä jos kysyt, myös ääni kuuluu. Inhoan sitä, miten se kokouksen ainoa minulle esitetty kysymys tulee juuri silloin, kun kaikki kokouksen ikkunat on klikattu alas.

Inhoan kalenterimuistutuksia; kyllä, tiedän että palaveri alkaa vartin päästä, siksihän tässä yritän saada tämän tilanteen hoidettua loppuun mahdollisimman pian, jotta ehtisin osallistumaan.

En pidä siitä, miten avuliaat kollegani ovat vain videoita erilaisilla taustoilla, rakeisia pieniä pallokuvia, tai kuten minä heille, pelkät nimikirjaimet. Luultavasti voisin kohdata kollegani käytävällä tunnistamatta häntä, vaikka olemme jo kuukausia tehneetkin töitä yhdessä.

Syitä ja seurauksia

Tulin irtisanotuksi aiemmasta työstäni keittiöpäällikkönä tuotannollistaloudellisista syistä. Se ei ollut sinällään mikään yllätys, työnkuvani oli sen kaltainen, jossa kumpikaan osapuoli ei saanut irti parasta toisestaan.

Olin ”hakenut” töitä jo pidemmän aikaa ennen irtisanomisen tapahtumista. ”Hakenut” sen takia, että koska aitoa pakkoa ei ollut, olin voinut lähettää hakemuksia enemmän ja vähemmän valikoidusti. Vaan kun pakkorako iski, oli alettava valikoimaan paikkoja, joihin en hae.

Muistan, kun näin ilmoituksen nykyisestä työstäni asiantuntijana Itä-Uudenmaan Palvelut ja HoReCa-toimialatiimissä. Ajattelin, että aiemmassa työssäni saamani kokemus liittyen esimerkiksi MaRa-alan kohtaanto-ongelmaan, puhumattakaan 20 vuoden työuran aikana saavuttamastani toimialatietoudesta, olisi juuri se, mitä TE-toimisto tarvitsisi.

Todennäköisesti ilman irtisanomistani en olisi koskaan tähän työhön hakenut. Mutta jo nyt, viiden kuukauden jälkeen, tiedän olevani oikeassa paikassa. Tiedän että minulla on paljon annettavaa niin työnhakijoille, yrityksille kuin Uudenmaan TE-toimistollekin.

Tiedän myös, että aika, jolloin pääsen taas nauttimaan lauantai-illan serviiseistä, niistä hetkistä kesken illan, jolloin tuntuu, ettei tämä lopu ikinä, mutta kuinka aina jossain vaiheessa se viimeinenkin bongi on piikissä ja päästään siivoamaan, tulee vielä.

Siihen saakka, palveluksessanne.

Kirjoittaja: Turo Sarkima, Uudenmaan TE-toimiston Palvelut- ja HoReCa-toimialatiimin asiantuntija

Turo on mukana tuottamassa Uudenmaan TE-toimiston Teemasta toimeen – MARA-alan virtuaalisilla rekrymessuja

Tässä linkki tapahtuman sivuille: https://teemastatoimeen.fi/

("Tämä teksti on alun perin julkaistu Uudenmaan TE-toimiston ”Työtä näkyvissä” -blogialustalla: https://tyotanakyvissa.fi/”)