Sivut

Sivut

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Opiskelu työn ohessa – onnistuuko, jos ei ole superihminen


Koulutusneuvojan työssä rohkaisen päivittäin asiakkaitani koulutukseen. Vakuutan, että kyllä sinä pärjäät. Olen ajatellut, että työn ohessa opiskelevat ovat superihmisiä. Ei onnistuisi minulta eikä tarvitsekaan. Minulla on vakituinen työ, josta tykkään. Silti joka vuosi pyörittelen eri vaihtoehtoja mielessäni; ehkä psykologiaa tai hallintotiedettä vai pitäisikö sittenkin vahvistaa ohjausosaamista opettajan pedagogisilla opinnoilla.

Toissa vuonna hakuajan viimeisillä minuuteilla laitoin kokeeksi hakemuksen opettajan pedagogisiin opintoihin. Asiakkailleni toki neuvon, että hakemus kannattaa jättää hyvissä ajoin. Netin kanssa voi aina tulla vastaan ongelmia. Ei tullut. Sain paikan ja päätin aloittaa. Suunnitelmani oli kovin epämääräinen. Tiesin, että pitemmälle vapaalle en opintojen vuoksi voisi jäädä. Oulun ammattikorkeakoulun verkko-opintoihin saattoi käyttää aikaa vuodesta kolmeen vuoteen. Minä suunnittelin ehkä puoltatoista vuotta. Mies lupasi ottaa enemmän vastuuta kodin pyörittämisestä, jotta minä voisin keskittyä opintoihini.

Alussa opiskelu tuntui vaikealta. Tapa opiskella oli niin erilainen kuin yliopisto-opinnoissani. Luentojen ja tenttien sijaan puhuttiin osaamisperusteisesta koulutuksesta. Kukaan ei kertonut kuinka paljon mihinkin menee aikaa ja miten opinnot pitäisi järjestää. Harjoittelun kestoksi ilmoitettiin tarvittavan osaamisen saavuttaminen. Tarkasti mitattaviin asioihin tottuneelle se oli hämmentävää. 


Opinnot olivat kiinnostavia. Teimme paljon ryhmässä ja tapasimme netissä. Toisilla viikoilla oma panos yhteisiin tuotoksiin oli isompi, toisilla pienempi, mutta yhdessä edettiin. Ryhmän vuoksi piti ponnistella, eikä asioita voinut siirtää seuraavaan viikkoon. Pikkuhiljaa opinnot alkoivat hahmottua ja osaamista karttua. Blogin kirjoittaminen alkoi tuntua luontevalta tavalta jäsentää omaa osaamistaan. Tajusin, että ulkoa opitun paperille vuodattaminen tenteissä ei ole ainoa tapa osoittaa osaamistaan. 

Ajankäyttö tuotti ongelmia. Koskaan ei ollut riittävästi aikaa. Tuntui, että aikaa uupui opinnoista ja liikunnasta. Jumpat korvautuivat nettitreffeillä ryhmän kanssa ja pitkät lenkit vaihtuivat pikapyrähdyksiin. Se ahdisti. Kotityöt onneksi hoituivat. Ei niihin aina minua tarvittu. Teinit pystyivät moneen ja mies teki kotona ollessaan enemmän kuin osansa. 


Vuosi vaihtui ja elämä muuttui. Mies sai työtarjouksen toisesta kaupungista. Viideksi kuukaudeksi jäin pyörittämään taloutta lasten kanssa, valmistelemaan talon myyntiä, muuttoa, tekemään töitä ja opiskelemaan. Jo sovittu harjoittelu painoi päälle. Olisin laittanut opinnot hyllylle, mutta tutorini ja ohjaava opettaja olivat sitä mieltä, että pystyisin. Minä epäilin. Heidän rohkaisullaan lähdin silti. Päivät ja yöt venyivät ja liikunta jäi vähiin. Olin harjoittelussa pari päivää viikossa ja muun ajan normaalisti töissä. Viikonloput vietimme jo tulevalla kotipaikkakunnalla. 

Monesti teki mieli lyödä hanskat tiskiin, mutta päätin jaksaa vielä seuraavaan etappiin saakka. Harjoittelun jälkeen huomasin, että opinnot olivat jo melkein kasassa. Yllättäen sain opinnot valmiiksi vajaassa vuodessa. Ehkä tiukka rypistys sopi minulle parhaiten.

Pohdin, mitä tahdon sanoa tällä kirjoituksella. Ehkä sen, että voimavaroja löytyy, kun on tahtoa. Perhekin joustaa, kun tarvitaan. Teinit oppivat monia uusia juttuja vuoden aikana. Monta kertaa oli rankkaa, mutta jokaisen etapin saavuttaminen tuntui hyvältä. Se toi kokemuksen siitä, että pystyn mihin vain. Toinen opetus itselle oli, että kaikki ei välttämättä mene, kuten on suunniteltu, mutta siitä selviää. Jos mietin, mitä tekisin toisin, pitäisin tarkemmin kiinni omasta liikunnasta. Se olisi lisännyt jaksamista opintojen keskellä. 

Erityiskiitos opiskeluvuodestani kuuluu upealle perheelleni; miehelleni, joka vastasi täysihoidostani viikonloppuisin uudella paikkakunnalla ja lapsille, jotka hoitivat hommat kotona. Maininnan ansaitsevat myös ohjaava opettajani Anne, sillä parempaa ei ole sekä tutorini Kati. Ilman rohkaisua olisin lyönyt hanskat tiskiin. Onneksi myös työpaikkani jousti. Sain kymmenen palkallista opintovapaapäivää ja mahdollisuuden käyttää lomapäiviäni tarkoituksenmukaisesti. Työpaikan joustoja kannattaa aina kysyä. Suurimman työn tein kuitenkin itse. Upeaa, että onnistuin.

-Kirsti



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti