Liisan uratarina – itselle sopivan työn löytäminen aikuisiällä

Liisa Martikainen on aikuinen alanvaihtaja ja työskentelee tällä hetkellä psykologina Savonlinnan nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Hän on löytänyt oman alansa vasta aikuisiällä ja saanut ennen psykologin ammattia kokemusta monenlaisista työtehtävistä, joista kokee olevan hyötyä psykologin työssä. Haastattelin Liisaa hänen uratarinaansa liittyen.

Taidelukiosta matematiikan opiskelijaksi

Liisa valmistui ylioppilaaksi Savonlinnan taidelukiosta. Sen jälkeen hän lähti yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa. Alanvalintaan vaikutti lukion matematiikan opettajan suositus. Liisa kertoo, että oli aina tykännyt koulunkäynnistä, joten opettajan ammatti tuntui tutulta ja luontevalta valinnalta. Tuossa vaiheessa muita alavaihtoehtoja ei ollut mielessä. Liisa opiskeli matemaattisia aineita yliopistossa kolme vuotta, mutta keskeytti opinnot sen jälkeen. Opiskelu tuntui sisältävän pelkkää teoriaa ja loogista päättelyä, ja Liisa ajatteli, että matematiikka olisi liian yksipuolinen ja suppea ala ammatiksi. Liisa toivoi ihmisläheisempää työtä. Hän lähti puoleksi vuodeksi au pairiksi Ranskaan ja mietti opiskeluvaihtoehtoja.

Luokanopettajakoulutus ja tutkimustyö kasvatuspsykologian parissa

Suomeen palattuaan Liisa päätyi hakemaan luokanopettajakoulutukseen ja aloittamaan opinnot siellä. Opettajuus vaikutti ammattina monipuoliselta, ja opiskelu toikin vastapainoa matematiikan tiukkuudelle ja teoreettisuudelle. Liisa teki luokanopettajan sijaisuuksia viimeisinä opiskeluvuosina, ja tutkinnon valmistuttua oli jo tiedossa työpaikka eräällä koululla, jossa hän oli ollut harjoittelijana. Tuolloin Liisaa pyydettiin myös yliopistolle töihin kasvatuspsykologian yksikköön, johon oli tehnyt gradun. Liisa ajatteli kokeilla tutkimustyötä, ja työskenteli ensin tutkimusavustajana, sitten assistenttina ja myöhemmin apurahatutkijana. Professori suositteli jatko-opintoja ja väitöskirjan tekemistä, ja Liisa alkoi työskennellä niiden parissa. Jonkin ajan kuluttua tuli perhesyiden vuoksi ajankohtaiseksi muuttaa Helsingistä pois. Perhetilanteen vuoksi yliopiston pätkätyöt ja niihin liittyvä epävarmuus tuntuivat hankalilta ja se vaikutti muuttopäätökseen.

Koulutuksen maailmassa

Liisa muutti Helsingistä Kuopioon ja aloitti työt Pohjois-Savon opistossa kouluttajana. Työhön kuului kasvatustieteen ja pedagogisten opintojen opettamista sekä koulutuksen suunnitteluun ja organisointiin liittyviä tehtäviä. Väitöskirja nuorten aikuisten elämäntyytyväisyydestä valmistui työn ohessa. Tohtoriksi valmistumisen jälkeen Liisa työskenteli lyhyen aikaa Jyväskylän yliopistossa lehtorin sijaisena ja siirtyi sitten Kuopion ammattikorkeakouluun yliopettajan tehtävään, jossa tohtorin tutkinnosta ja siihen liittyvästä osaamisesta oli hyötyä. Työ oli suurimmaksi osaksi hallinnollista työtä mm. pedagogiseen laatuun liittyen. Lisäksi siihen kuului tutkimusmenetelmäopintojen opetusta sekä opinnäytetöiden tarkastamista. Koulutussektoriin kohdistuneet rahoitussupistukset toivat työhön lisää kuormitusta, ja Liisa kuvaakin silloista työtilannetta turbulenssiksi. Hän alkoi pohtia muita työmahdollisuuksia ja aloitti työn ohessa johtamisen aineopinnot Kauppakorkeakoulussa sekä opetushallinnon opinnot saadakseen rehtorin pätevyyden. Kauppatieteen opinnot Liisa teki loppuun opintovapaalla. Tuolloin hän alkoi pohtia koulutuksen maailmasta pois hakeutumista, koska oli uupunut ja kyllästynyt työhönsä eikä se enää tuntunut loppuelämän työltä.

Suunnanmuutos ja uusi alku

Vähitellen kypsyi ajatus suunnanmuutoksesta ja siitä, että aloittaisi vielä kerran alusta. Liisa oli tuolloin työterveyspsykologin asiakkaana ja silloin avautui ajatus psykologin ammatista, jota ei ollut aiemmin harkinnut, vaikka oli opiskellut sekä kasvatuspsykologiaa että sosiaalipsykologiaa. Liisa pohti, että haluaisi ammatin, jossa on aikaa kohdata oikeasti ihmisiä, aikaa auttaa ja tukea sekä helpottaa ihmisten arkea. Liisa huomasi tehneensä paljon ihmisten tukemista useissa aiemmissa töissään, mutta siihen ei ollut koskaan kunnolla aikaa. Liisa palasi joksikin aikaa takaisin yliopettajan töihin ja aloitti psykologian pääsykokeisiin lukemisen töiden ohessa.

Opiskelupaikka Joensuun yliopiston psykologian laitokselle avautui. Ensimmäisenä opiskelusyksynä Liisa teki yliopettajan töitä ja opintoja samaan aikaan, mikä oli kuormittavaa. Hän päätyikin ottamaan opintovapaata ja opiskelemaan aikuiskoulutustuella. Psykologian opinnot Liisa suoritti 2,5 vuodessa, koska sai aiemmista opinnoistaan paljon hyväksilukuja, mm. sivuaineet sekä kasvatus- ja sosiaalipsykologian opinnot. Gradun teko oli helppoa, koska aiempaa kokemusta tutkimustyöstä oli paljon. Teoriaopinnot Liisa suoritti Joensuun yliopistoon Kuopiosta käsin. Kotiseudulleen Savonlinnaan hän muutti siinä vaiheessa, kun opintoihin kuuluva harjoittelu oli ajankohtainen.

Opiskelu aikuisena

Liisa kertoo, että alanvaihto ja opiskelijan rooliin palaaminen oli virkistävä muutos elämässä: nuorten kanssa opiskelu tuntui tuoreelta, ja opiskelijayhteisö oli mukava, sinne oli helppo sopeutua. Opiskelijoiden joukossa oli monia muitakin aikuisopiskelijoita erilaisista taustoista (esim. teologian tohtori, juristi ja kauppatieteilijä) sekä useita ammatinvaihtajia, joten siinä joukossa ei kokenut olevansa mitenkään erilainen. Omassa roolissa oli kuitenkin myös opettelemista: siirtymä yliopettajasta perustutkinto-opiskelijaksi oli melko suuri, ja välillä huomio kiinnittyi aiemman työn pohjalta opetuksen järjestämiseen, laatuasioihin ja organisatoriseen näkökulmaan.

Opiskelu ei ollut samanlaista kuin parikymppisenä: ulkoa pänttäämisen sijaan 40-vuotiaana piti opetella uusia oppimisstrategioita (esim. miellekartat, pohtiminen, asioiden yhdisteleminen). Liisa mainitsee olleensa tosi motivoitunut kohti uutta: opiskeluun ei liittynyt minkäänlaista miettimistä tai jahkailua, vaan omia tavoitteita kohti oli helppo edetä. Muullakin tavalla siihen asti eletystä elämästä oli hyötyä opiskelussa: elämänkokemus ja työkokemus toivat heijastuspintaa psykologisiin ilmiöihin ja opinnoista sai eri tavalla irti. Myös aiemmista kasvatus- ja sosiaalipsykologian opinnoista oli apua: ne toivat laajempaa näkemystä opiskeltaviin asioihin.

Kohti psykologin työtä

Aiempien ammattien pohjalta olisi ollut luontevaa suuntautua työ- ja organisaatiopsykologiaan, mutta Liisa halusi hakeutua kliiniseen työhön ja erikoissairaanhoitoon. Harjoittelupaikan hän sai Savonlinnan aikuispsykiatrian poliklinikalta. Psykologiksi valmistumisen jälkeen Liisa sai töitä samasta organisaatiosta nuorisopsykiatrian poliklinikalta, jossa hän työskentelee nyt toista vuotta.

Työn ohessa opiskelusta Liisa kertoo, että se oli vaativassa ja kuormittavassakin työtilanteessa palkitsevaa, koska se oli konkreettista tekemistä, jonka lopputulokseen pystyi vaikuttamaan itse. Opiskelu oli tuolloin myös pakopaikka monimutkaisesta ja sekavasta työstä sekä aikaa itselle. Liisa on kokenut uuden oppimisen aina innostavana ja palkitsevana, ja hän toteaakin, että opiskelun myötä ei tarvitse jämähtää paikalleen.

Liisa kokee löytäneensä nyt itselleen sopivan ammatin eikä alanvaihdolle ole enää tarvetta. Tämänhetkinen työ antaa mahdollisuuden jatkuvaan uuden oppimiseen. Liisa kokee olevansa nyt taustansa ja elämänkokemuksen vuoksi parempi psykologi kuin jos olisi hakeutunut alalle parikymppisenä. Tulevaisuuteen ja psykologian alan jatkokoulutuksiin Liisa suhtautuu avoimin mielin, monenlaiset asiat kiinnostavat. Jossain vaiheessa uraa voisi harkita esimerkiksi psykoterapiakoulutusta tai neuropsykologian erikoistumiskoulutusta.

Ohjeita uramuutosta pohtiville

Kysyn, minkälaisia ohjeita Liisa haluaisi antaa niille blogin lukijoille, jotka miettivät muutosta omalla urallaan. Liisa tuo esille itsetuntemuksen tärkeyden. Hän neuvoo miettimään, kuka on, mitä oikeasti haluaa, mistä oikeasti nauttii ja mistä saa voimaa ja iloa. Toisaalta kannattaa pohtia myös sitä, mikä vie voimia ja uuvuttaa, mikä on tyytymättömyyden aihe nykytilanteessa ja mihin haluaa tulevaisuudessa keskittyä. Liisa kannustaa uskomaan omaan ajatukseen itsestä, ei muiden näkemyksiin ja odotuksiin. Oman polun löytäminen edellyttää uskoa itseen ja itsearvostusta, sen tunnustamista, että itsellä on oikeus haluta jotakin. Elämä on liian kallisarvoinen tuhlattavaksi, eikä toisten toiveiden täyttäminen ei johda mielekkääseen elämään. Liisa toteaa myös, että raha ei ole mielekkyyden lähde, vaan onnellisuus ja tyytyväisyys elämään löytyvät siitä, että saa toimia ja kehittyä itselleen sopivassa ammatissa. Liisa kehottaa käyttämään apua hyväksi itsetuntemuksen lisäämiseen, jos se tuntuu muuten vaikealta.

 

Milla

kuva: Liisa Martikainen