Onko kaikilla mahdollisuus työhön jota rakastaa?

Luin Hidasta elämää -blogista mielenkiintoisen kirjoituksen, jossa pohdittiin sitä, onko etuoikeutettua tehdä työtä, jota rakastaa. Kirjoittajan mukaan vain viitisen prosenttia ihmisistä tekee työkseen mitä haluaa. Aika pieni osuus, jos pitää paikkansa!

Omassa työssäni uraohjauksen psykologina olen kuullut asiakkaiden tosiaan pohtivan, mahtaako kukaan enää tehdä työtä, jota rakastaa. Onnekseni olen itse unelmatyössäni, joten voin sanoa, että ainakin yksi sellainen vielä löytyy, luultavasti useampikin. Joillekin rakkaasta harrastuksesta tulee myös työ, toiset taas ovat löytäneet erinomaisesti elämäänsä, arvoihinsa ja taipumuksiinsa sopivan työn. Jotkut muokkaavat työtään niin, että sitä voi tehdä täydestä sydämestään - esimerkkinä vaikka kauppoihin tulleet hitaat kassat. 

Miksi kaikki eivät sitten tee näin? Kyse voi toki olla siitäkin, ettei uskalla ottaa vastuuta elämästään tai valinnoistaan. Osa meistä ei usko itseensä ja mahdollisuuksiinsa, ja jättää sen vuoksi unelmatyön tavoittelematta. Useimmiten kyse tuntuu kuitenkin olevan ihan tietoisesta valinnasta: kun ihminen on punninnut elämäntilannettaan, voimavarojaan ja muita valintojaan, hän on huomannut, ettei voi saada kaikkea. Täytyy valita joko pysyminen rakkaalla kotiseudulla tai unelma-alan opiskelu. Joko huolehtii omaishoitajana läheisestään tai saavuttaa unelmiaan työelämässä. Jollekin meistä tie tyssää unelma-ammattiin johtavan koulutuksen pääsykokeisiin, kerta toisensa jälkeen. Terveydentila ei ehkä salli rakkaan ammatin jatkamista.

Elämäntarinoita on monenlaisia, ja suunnitelmat tehdään oikeassa, elävässä elämässä, jossa aina kaikki ei ole mahdollista, vaikka kuinka haluaisi. Jospa kuitenkin voisi olla sovussa itsensä ja valintojensa kanssa, sillä useimmissa tilanteissa jäljelle kuitenkin jää useampia vaihtoehtoja kuin vain se yksi. Antoisampia hetkiä voi sitten viettää harrastusten tai läheisten parissa, jos työtään ei voi rakastaa.