Onko fiksua tietää?

Oletteko kuulleet vanhan tarinan, jossa kylän viisas ja tiedemies kohtaavat kadulla ja oppinut kysyy "Mikä on elämän tarkoitus?". Kylän viisas sanoo verkalleen jonkun sanan ilosta ja rakkaudesta ja pysähtyy sen jälkeen pohtimaan. Pohdintatauko kuitenkin keskeytyy siihen, että oppinut aloittaa pitkän monologin itäisistä ja läntisistä tavoista katsoa elämää. Kun oppinut lopettaa, kylän viisas kutsuu hänet luokseen teelle. Hän hauduttaa teen huolella ja kaataa ihanalta tuoksuvaa juomaa oppineen kuppiin. Vaikka kuppi on jo ihan täynnä, hän vain jatkaa kaatamista, niin että tee valuu isoina lätäköinä pöydälle ja lattialle. "Mitä ihmettä sinä teet", puuskahtaa oppinut, "kuppi on jo ihan täynnä, ei sinne mahdu enää mitään!". "Juuri niin", toteaa kylän viisas.

Avara mieli pystyy omaksumaan paljon, uutta hyödyllistä tietoa. Kun taas mieli, joka on jo aivan täynnä - oletuksia, uskomuksia ja etukäteen muodostettuja kantoja - jättää helposti huomiotta tärkeitä yksityiskohtia, ei näe kokonaiskuvaa, hyppää nopeasti johtopäätöksiin ja oppii uutta hitaasti ja vaikeasti.

Jos esimerkiksi joku sanoo sinulle jotain loukkaavaa, voit voittaa paljon, jos et ryntää päättelemään, että hänen tarkoituksensa oli loukata sinua. Sen sijaan voi olla hyödyllistä todeta, etten itse asiassa tiedä mistä tässä oli kysymys. Valitsemalla ei-tietämisen hankit ensinnäkin itsellesi aikaa harkita, ennen kuin reagoit. Toiseksi ryhdyt luontaisesti tutkimaan tilannetta ja oppimaan siitä: Kuulinko/tulkitsinko oikein? Teinkö itse jotain, jota kannattaisi pyytää anteeksi? Aiheuttiko purkauksen jokin ihan muu henkilöä vaivaava asia, jota ei millään lailla liity sinuun? Vai oliko kyseessä puhdas väärinymmärrys? Kolmanneksi luot ilmapiirin, jossa vuorovaikutuksen on helpompi jatkua. Besserwisserismi kun ei ole omiaan ruokkimaan hedelmällistä vuorovaikutusta.

Mm. psykologit Piaget, Argyris ja Schön puhuvat kahdenlaisesta oppimisesta: 1) Oppimisesta, jossa uutta informaatiota sovitetaan olemassa oleviin uskomuksiin ja 2) oppimisesta, jossa uusi informaatio uudistaa myös uskomuksiamme. Molemmat oppimisen tavat ovat tärkeitä, mutta vasta jälkimmäisen kohdalla voidaan puhua todellisesta uuden tiedon muodostamisesta. Se vaikeampaa, joskus jopa pelottavaakin, koska usein se vaatii pitkään hellimiemme totuuksien kyseenalaistamista.

Jotta syvällinen oppiminen - myös arkisissa tilanteissa - olisi mahdollista, on tärkeää vaalia aloittelijan mieltä, joka ei ryntää johtopäätöksiin, vyörytä valmiiksi pureskeltuja totuuksia itsensä ja muiden päälle. Avoin ei tietämisen -asenne kykenee sanomaan, tutussakin tilanteessa, että en tiedä, katsellaan...

 

Kuinka ei tietämistä voi harjoitella?

Valitsemasi ajan - minuutin, päivän tai viikon - verran:

·       Ole erityisen skeptinen niiden asioiden suhteen, joiden varmasti tiedät olevan yhdellä tai toisella tolalla - nämä ovat syvään juurtuneita uskomuksia, jotka saattavat meidät useimmin vaikeuksiin...

·       Kokouksissa tai keskusteluissa, keskity kuuntelemaan mitä toiset sanovat - älä oleta, että tiedät mihin muut osallistujat tähtäävät.

·       Muotoile omat puheenvuorosi vasta sen jälkeen, kun olet kuunnellut muita.

·       Tarkkaile mitä sinusta tuntuu, kun joku antaa ymmärtää, että tietää valmiiksi mitä sinä ajattelet, tunnet tai haluat.

·       Keskity katselemaan tuttuja esineitä ympärilläsi töissä tai kotona. Katsele vain havainnoiden, älä arvioiden tai arvostellen.

·       Kysy itseltäsi onko sinulle tärkeää olla henkilö, joka tietää paljon ja jolta saa oikeita vastauksia. Mitä tuntuisi nostaa tämä velvollisuus hetkeksi pois harteilta?

·       Palauta mieleesi aikoja tai tilanteita, joissa jokin uskomuksesi osoittautui vääräksi ja opit harppauksellisesti uutta.

Miltä maailma nyt näyttää?

Harjoittelusi myötä tarkkaile mitä uutta opit itsestäsi ja muista. Miltä tuntuu keventää tietämisen taakkaa?

 

Marika Tammeaid

Lähteenä käytetty UC Berceleyn FT Rick Hansonin materiaaleja.

Kirjoittaja työskentelee Valtiokonttorin kehityspäällikkönä. Tämä teksti on julkaistu aiemmin Kaiku-verkostossa.